Kärsimys on ihmisen ja ihmisyyden ykköshaaste. Elävistä olennoista ihminen voi pukea ajatuksensa sanoiksi ja kirjoittaa ne muistiin. Voimme pohtia elämänkysymyksiä toisten ihmisolentojen kanssa. Mikään ei silti helpota sitä, että elämä sisältää kärsimyksiä, henkisiä ja ruumiillisia. Elämä päättyy lopulta kuolemaan – siitäkin me ihmiset olemme tuskallisen tietoisia.
On helppo havaita, että uskonnoissa etsitään vastausta kärsimyksen ongelmaan ja kysymykseen elämän mahdollisesta jatkumisesta kuoleman jälkeen. Kristinuskon erityispiirre on usko ylösnousemukseen, mutta oman maallisen kärsimyksemme tiellä ollaan samalla viivalla kaikki.
Kärsimys voidaan jaotella:
1. kärsimykseen, jonka aiheutamme itse
2. kärsimykseen johon suostumme toisten puolesta ja
3. kärsimykseen, jolla ei ole selitystä.
Jos ajan autolla mutkaista ja liukasta tietä 150 km/h ja ajaudun ojaan, kärsimyksen syy olen minä itse. Jeesuksen kärsimys on vahva esimerkki toisesta lajista, suostumisesta sijaiskärsimiseen. Meidän aikanamme vanhemmat voivat ottaa isojakin riskejä, jos omaa lasta uhataan. Poliisi voi mennä taltuttamaan rikollista ja ottaa itse osumaa.
Esimerkkejä kärsimyksestä ilman selitystä löytyy myös: sairaus joka tulee äkkiarvaamatta, ilman lääketieteen “selitystä”. Tähän lajiin voi kuulua myös paljon henkistä hätää ja pahaa oloa. Psykoterapian ja psykiatrian teoriat kehittyvät, mutta ihmismielen syvyyksiä emme pysty koskaan täysin ymmärtämään.
Kärsimys voi johtua pahuudesta, mutta onko kärsimys itsessään pahaa? Onko se jotain, mitä on kaikin tavoin poistettava keskuudestamme? Eikö osa henkistä kärsimystä johdu siitäkin, että yritämme torjua sitä kaikin keinoin? Voiko elämään kuuluvan kärsimyksen hyväksyä – ja millaisen kärsimyksen? Jos huoneessa on kylmä, laitanhan lisää lämpöä päälle enkä yritä “hyväksyä” sitä?
Ihmisinä olemme tietoisia myös kuolemasta. Näkökulmasta riippuu, onko kuolema meille elämän päätepiste tai ajattelemmeko elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, tuonpuoleisessa taivaan valtakunnassa tai uudestisyntymisessä toiseen elämänmuotoon. Näkemyksemme voi olla taivasteleva kaksoispiste: todellinen elämä on “tuonilmaisissa”, ja maanpäällinen todellisuus on valmistautumista siihen. Kristitty näkemys sisältää sekä “pisteen” että “kaksoispisteen” mutta voi olla ennen muuta “puolipiste”: maanpäällinen elämä on vaikeuksista huolimatta arvokas asia. Elämä jatkuu kuoleman jälkeen; elämä jatkuu myös täällä.
Usein sanotaan, että kuolema on eristetty sairaaloihin ja hoivakoteihin, eikä juuri kukaan kuole enää kotona, omaistensa keskellä. Näkökulma vaihtelee. Elämänkaaren pidentyessä sairaudet vaikeutuvat ja hoitoa tarvitaan lisää. Myös pitkä sairastaminen on yksilölle ja läheisille kuluttavaa. Joidenkin osana on lähteä keskuudestamme rakkaimman käsi kädessä, kun joku haluaa kärsiä vaikeimmat hetkensä yksin ja hoitohenkilökunnan kanssa. Joskus kuolemaa edeltää pitkä tajuttomuus tai puhekyvyttömyys. Se on osa fyysistä kuolemaa edeltävää sosiaalista kuolemaa, poistumista ihmisten yhteisöstä.
Kuoleman jälkeen on surun aika. Joskus voi erottaa “suruajan” jolloin mieli on erityisen maassa, ehkä pitkänkin aikaa. On totuttu puhumaan “surutyöstä” – silloin suru tekee työtään meissä. Aina kysymys on sopeutumisesta. Kuolema on lopullinen asia eikä sitä voi muuksi muuttaa. On vain jatkettava elämää, katkeroitumatta, keskittyen omaan tilanteeseen ja tukien heitä, jotka ovat heikoimpia.
Kun suru kohtaa meidät äkkiarvaamatta, voidaan tarvita vahvaa ammattiapua ja traumaterapiaa. Isojen onnettomuuksien kohdatessa kootaan kriisiryhmä debriefing-työskentelyä varten. Yksilön surussa voi auttaa seurakunnan tai muun tahon järjestämä sururyhmä, johon on hyvä osallistua muutaman kuukauden kuluttua surutapahtumasta. Siellä on mahdollisuus vertaistukeen, joka on kaikissa tapauksissa tärkeää tukea. Kukaan ei sano tietävänsä, “miltä sinusta tuntuu”, mutta on hyvä kuulla miltä toisista tuntuu.
On kuolemaa, joka kohtaa pitkän sairauden jälkeen, odotettuna vieraana, jolle omassa ja toisten mielessä on jo tehty sille kuuluva tila. Kuolema voi silloin olla helpottava kokemus kärsimysten päätteeksi. Suruun ja kaipaukseen voi sekoittua myös vahvoja tunteita: masennusta ja vihaa, rakkautta ja voimattomuutta.
Elämä jatkuu parhaiten silloin, kun surulle on riittävästi tilaa ja kuolemantapaus huomataan. Onkin surtava keskenmenoa ja kuolleena syntynyttä lasta, aivan kuin elämän iltaan ehtinyttä vanhusta. Lapsen menetys on suruista suurimpia, mutta silloinkin on muistettava: “Vasta sen jälkeen, kun on ymmärtänyt, mitä on menettänyt, voi oikeastaan aloittaa suremisen.” (Surun matkassa, s. 93).
Eija Harmanen kuvaa runossaan “On kerrottava” tunnelmia kuoleman kohdattua, kun on aika muistella. Läheinen on poissa, mutta hänen elämätapansa, vaikutuksensa ja rakkautensa jatkuu meissä kuten Leijonakuninkaan elämä kuuluisassa sadussa:
On kerrottava
Sinusta on kerrottava niille, jotka tunsivat sinut vain hetken,
liian lyhyen ajan.
Sinun tapojasi, tuoksuasi, tahtoasi ja tekojasi
on vaalittava,
Sillä niiden kautta rakastit muita
ja jätit meille rakkauden ja kaipauksen.
Me rakastimme sinua
niin paljon että sydän pakahtuu,
Kuulithan, tunsithan, että olit meille rakas
On niin vaikea suostua siihen,
että elämäsi päättyi näin äkkiä kuin kesken
vai mikä salaisuus tähän elämän haurauteen kätkeytyy…
kun emme sen pituutta tiedä, hallitse, määrää,
mutta niin tärkeä on kerrata, siunata,
ympäröidä se kaikki, minkä vuoksi ja miten elit,
ystävällisyydellä ja rakkaudella.
Sinun olemuksesi häivähtää näkyviin
yllättävissä paikoissa ja monin tavoin.
Rakkaus ei koskaan häviä.
(Harmanen ja muut, Surun matkassa: sururyhmän ohjaajan opas, 2020, s. 123)